lauantai 3. tammikuuta 2009

Tahtomattaan

Kipu on syöpä sisälläni
Tuskasoluillaan minua sisältäpäin
kaivertaa
Eikä anna hetkeäkään hengähtää,
vaan kylmin sormin sieluani
viilloittaa

On syöpä silmäni
orvonpimeiksi puhkonut
Kuin talven viimoihin
hylätty puutalo täynnä
käpylehmiä ja värttinän neuloja

On talvi minunkin ikkunani
pimeiksi huurtanut
ja kylmä tuuli kyyneleeni turruttanut

Koska kipu minut rikkoo
ja sirpaleiksi riehtoo

Nainen

Tummanpuhuvaan yöhön katosit

Vain korkojesi hopeiset siluetit
peilasivat minulle fantasiaa
sinusta ja minusta

Pimeään jäin yksin seisomaan
ja selkääsi tuijottamaan

Ja yritin perääsi huutaa
yritin todellakin

Mutta kyyneleeni jäädytti
ääneni puhaltimen tavoin

Yhtäkkiä olitkin vain
elegantti nainen
hopeisissa koroissaan

Etkä mitään enempää
Et ilmaan jäätynyttä ääntä enempää

ja luulin että se on vähän

Teit bisnestä avonaisella kauluksella
ja korkeilla koroilla

Olit itsenäinen
ja kadehdittu nainen

En irti pysty päästämään,
koska hän sydämeni vei mukanaan

Eivätkö edes kynttilänliekkiin
peilautuneet itkuiset silmät
sinua saa sitä minulle palauttamaan?

Vieläkin

Ikävä on huuruinen jääveistos,

joka kauniiksi naiseksi on veistetty

Veistos on prinsessa
sokerilla kuorrutettu

Ei katso kaipuuni
öistä tähtiloistoa

Vaan pimeässä vesisateessa
kyyneliään tulitikarin
liekissä sulattaa

Suunsa sinetöity sitruunahallaan,
eikä silmistään näe omaa
tuskaansa edempään

Ei piiskaava tuulikaan
saa ikijäistä veistosta
horjumaan

Ainoastaan yhtä
se odottaa

Enemmän, kuin kuuta nousevaa

Eikä surusilmät peilaudu
kasvoihin kaipaaviin

Kunhan epätoivoaan
öisin Jumalaa rukoilee

Ja yhtä
se odottaa

...