Kuolema hukkui järveen, enkä löytänyt sitä

"Nuoruus on ihmisen parasta aikaa."
Kyynel sille.

Minulle nuoruus on kärsimystä. Kuin minut olisi lukittu yksin pimeään, märkään, pelottavaan putkeen, josta ei ole ulospääsyä, ja jonka päästä ei kajasta valoa. Elämä on siis putki.

Onko mitään järkeä itkeä järveä tyynyn alle päivästä päivään, kun voisi vain kuolla?
Onko järkeä katsoa samoja naamoja joka ikinen päivä?
Onko järkeä teeskennellä Mrs. Täydellistä, kun ei ole täydellinen?

Ei.

Minä haluan kuolla,
lentää pois,
yksinkertaisesti nukahtaa tietäen,
että en enää koskaan herää.

Onko järkeä elää tehden samat virheet päivästä toiseen?

Milloin tunneliini syttyy valo, joka johdattaa minut sieltä pois?

Elämästä odotetaan noin viittä elämisen arvoista vuotta. Niinä vuosina kaikki on hyvin. On kaksi täydellisen kaunista lasta, rahaa, auto, tai mielummin kaksi, upouusi omakotitalo, pieni suloinen koira ja oma Brad Pitt odottamassa, kun tulet kotiin. Silloin on tekohymy ja teko-onni.

Senkö vuoksi elän,
jotta voisin kuolla, kun aikani koittaa?

Kai,
ehkä,
kyllä.

Ja minä odotan, koska pelkään.

Yö

Kosketuksesi sykkii minussa kuin tähti

Nukahdan syliisi,

nukahdan discon utuisen savun keskelle,

nukahdan neonvalojen keilaan,

nukahdan poikittain viulun kielille,

nukahdan kirkkaalle jäälle

Yön loistaessa,
käyt viereeni,
tunnen vain lämpösi,
johon nukahdan

Kun herään,
olet poissa,

kaukana siitä yöstä jossa minä vielä odotin,

poissa