Kasvoimme erilleen.
Vale, sillä emmehän missään vaiheessa ole kasvaneet yhdessä. Paitsi viime kesänä, mutta en halua uskoa.
Haluan olla sun vieressä.
Haluan, että sun tummat hiukset kutittaa mun kasvoja samalla, kun auringon säteet lämmittää meitä.
Haluan valvoo sun kanssa aamuyöhön ja hihittää ihan kaksin.
Haluan, että ne hetket mitä me ollaan yhdessä on niinkun timantteja; tosi kauniita ja herkkiä.
Mä rakastan sua niin. No siinä mä sanoin sen.
Uskothan, joten älä mee pois? Mun tulee niin kauhea ikävä, jos sä lähdet johonkin, jätät vain kyynelvanan jälkeesi. Sama aurinko senkin kuivattaa, enkä enää ikinä löydä tietä sun luo. On niin ihana vaan halata sua ja oot niin lämmin mulle. Ei me olla timantteja, mut ne hetket joita me eletään on, eiks niin, lupaathan?
Mä hajoan pienempiin palasiin kun ykskään timantti tai sydän. Mun sirpaleet kelluu sun kyyneljanan perässä ja menee sun sydämeen. Ne jää sinne, enkä saa niitä koskaan takasin, niin, että ethän mee?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti