Kuningatarmuurahainen

Kävelin pitkin puistotietä. Kellertävät vaahteranlehdet lakaisivat tietä edessäni. Kaulaliinani heilui tuulen mukana ja viima pisteli poskiani. Istuin punaiselle puistonpenkille, sykkeröön, pieneen myttyyn ja toivosn olevani olematon.

Haluaisin olla, mutta niin, että kukaan ei tiedä minun olevan. Katselisin kiireessä viilettäviä aikuisia, lapsia, jotka kiirehtyvät kotiin illalliselle ja nuoria, joitka vain notkuvat. NOTKUVAT! Eivätkö he älyä, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi notkumiseen.

Joudun elämään, jotta voisin kirjoittaa. Kirjoitan, koska muuten tunnen välitöntä pakokauhua sisälläni. Kynät kuluvat ja näppäimistöni tummuu, mutta jatkan kirjoittamista. Ei siksi, ettenkö parjäisi ilman sitä, vaan koska kuolisin ilman sitä tunnetta, kun saan kirjoittaa sanat ulos itsestäni.
Jos mielessäni soi loukkaus, joka oli tarkoitettu vain heitoksi, se sattuu ja minä kirjoitan.

Toisella terapeuttina toimii ystävä hyvä ja toisella sulkakynä.

Istun ruokapöydässä, kylmä puurolautanen edessäni, lusikka kädessäni, pitäisi syödä, niin, tiedän, mutta en jaksa. Haluan katsoa ulkona leikkivää sadetta, en halua syödä! Haluan mennä pesemään kyyneleeni sateeseen ja lähteä juoksemaan.
Juoksu vapauttaa. Juoksen niin kovaa, että suonia piiskaa ja kurkkua viiltää, mutta teen vain sitä siksi, että silloin en voi ajatella mitään muuta.
Juoksen korkeimmat rappuset ylös mitä tiedän. Olen niin hengästynyt, että käperryn ylimmälle portaalle kaksin kerroin.

Näen syksyisen kaupungin alapuolellani. Kaikki nuo samat aikuiset, lapset ja nuoret, jotka näin puistostakin, mutta nyt näen heidät kaikki kerralla. He ovat kuin pieni muurahaisarmeijani, ja minä olen kuningatarmuurahainen.

Näen syyskaupungingauringon laskiessa. Aurinko laskee säteensä syvään uneen, joutsenten siipien suojaan. Ja silloin minä juoksen.
Juoksen kiinni karkailevia säteitä, ja kellertäviä vaahteranlehtiä.