Vesivärillä kaiverrettu

Yhden hymyn vuoksi maalasin sinusta prinssin,
valkoisen hevosen ja suuren satulinnan
Ohimennen kahvijonossa
ja silmäsi piirtyivät verkkokalvoilleni ikuisuuksiksi
Hymysi oli niin kaunis

Veripisarat kauluspaidan hihassa
Yö itkee ja kuutamo katselee
Veitsi pyytää anteeksi
ja katseeni rukoilee maata

Uursin silmäsi verellä
Olit niin totta,
et vain haavekuvaa
ja öisiä itkukatkelmia
Olit niin lähellä
ja henkäyksesi raapustivat unohdusta niskaani

Kahvijonossa yö ja päivä
Ja tuo hymy
käsivarsilleni langeneena
sydämmeeni ommeltuna

hei

Yö

Sanahelinää öisellä sorapolulla
vasten jopon mustia renkaita
Ja järven koskematon pinta
puulaiturin alla
Sata pientä kalaa
ja sun varpaat tekee spiraalia veteen

Oot yks synti vain
ja tuhat sydänpaattia yökasteessa
Vaikka savuinen metsä
ja tuhkaton nuotio
Oot yks synti vain

Mustia kuusenneulasia
ja takkuinen kultapilvi
Olet kaunis
Mustikkasamettia;
yö kuiskaa

Oot tuhat ja yksi murhetta
Kesäkallio ja
purppura taivaanranta
Heinäkuiskaus
ja ruohosuhina
Oot tuhat ja yksi murhetta

Läpi tuntien
kellon viisareilla juostaan
Käsikädessä
viljapelto alla
ja sirkkamusiikkia
Yö tanssii
ja pilvet on kimallusta

Yöhön
aamuun
ja huomiseen

kuiskaa
ja vilkuttaa

Poika tuo tuulen

Istun kahvilassa,
vastapäätä ei ketään hymyilemässä
Upotan sokerin kahviin,
ja näen sinut sateessa,
punainen sateenvarjo kädessä
Sitten kävelet pois,
ja vesi loiskuu

On ikävä,
niin kova,
että keitän sen kiinni kattilaan
Nappan takin,
ja jätän lieden päälle
Juoksen talosi viereen,
pensaaseen piiloon
Istun,
ja hengitys tekee huurua ilmaan

Olet täydellinen poika,
runopoika
Seuraan sinua Siwaan,
seuraan sinua kuuhun,
ja lopulta puistoon,
kun istut penkille
Minä hiekkalaatikolla,
ja kylmä lapio
Tuuli puhaltaa linnut etelään

Olet oikeakätinen
Suupielessäsi sokeria,
haluaisin istua viereesi
ja nuolla sokerin pois
Iltahämärä laskee siluettisi
auringonlaskun taa

Penkki on kylmä ja rautainen,
kirkkaan punainen
Sinä penkillä yksin,
ja minä täällä

Yö piirtää yllemme sydäntä

Kuolema hukkui järveen, enkä löytänyt sitä

"Nuoruus on ihmisen parasta aikaa."
Kyynel sille.

Minulle nuoruus on kärsimystä. Kuin minut olisi lukittu yksin pimeään, märkään, pelottavaan putkeen, josta ei ole ulospääsyä, ja jonka päästä ei kajasta valoa. Elämä on siis putki.

Onko mitään järkeä itkeä järveä tyynyn alle päivästä päivään, kun voisi vain kuolla?
Onko järkeä katsoa samoja naamoja joka ikinen päivä?
Onko järkeä teeskennellä Mrs. Täydellistä, kun ei ole täydellinen?

Ei.

Minä haluan kuolla,
lentää pois,
yksinkertaisesti nukahtaa tietäen,
että en enää koskaan herää.

Onko järkeä elää tehden samat virheet päivästä toiseen?

Milloin tunneliini syttyy valo, joka johdattaa minut sieltä pois?

Elämästä odotetaan noin viittä elämisen arvoista vuotta. Niinä vuosina kaikki on hyvin. On kaksi täydellisen kaunista lasta, rahaa, auto, tai mielummin kaksi, upouusi omakotitalo, pieni suloinen koira ja oma Brad Pitt odottamassa, kun tulet kotiin. Silloin on tekohymy ja teko-onni.

Senkö vuoksi elän,
jotta voisin kuolla, kun aikani koittaa?

Kai,
ehkä,
kyllä.

Ja minä odotan, koska pelkään.

Yö

Kosketuksesi sykkii minussa kuin tähti

Nukahdan syliisi,

nukahdan discon utuisen savun keskelle,

nukahdan neonvalojen keilaan,

nukahdan poikittain viulun kielille,

nukahdan kirkkaalle jäälle

Yön loistaessa,
käyt viereeni,
tunnen vain lämpösi,
johon nukahdan

Kun herään,
olet poissa,

kaukana siitä yöstä jossa minä vielä odotin,

poissa

Syksy varasti sinut minulta

Kävelet vain yksin eteenpäin,
jätät minut taaksesi,
ja hetken päästä ainoa muisto minulla sinusta on kopisevien korkokenkiesi loitoneva ääni

Näin hymysi viimeksi eilen,
mihin se näin katosi,
syystuuliko sen mukaansa tempaisi ja sitä riepotteli, kunnes se lopultakin repesi

Jäätelö sulaa pitkin vohvelia,
pitkin hentoja käsiäsi,
ja sinä vain istut ilmeettömänä punaisella penkillä keskellä perjantaita

Pudotat sokerinpalan kahviisi,
ja katsot,
kuinka valkoinen kuiskaus katoaa mustaan aukkoon

Mihin kadotit katseesi,
samaiseen mustaan aukkoonko,
sinnekö se upposi, vieden tähtisilmäsi mukanaan
__________________________________________________

"We watch the season pull up its own stakes
And catch the last weekend of the last week
Before the gold and the glimmer have been replaced
Another sun soaked season fades away

You have stolen my heart
You have stolen my heart

Invitation only grand farewells
Crash the best one, of the best ones
Clear liquor and cloudy eyed, too early to say goodnight

You have stolen my heart
You have stolen my heart

And from the bar room floor we are a celebration
One good stretch before our hibernation
Our dreams assured and we all will sleep well, sleep well
Sleep well, sleep well, sleep well

You have stolen,
You have stolen,
You have stolen my heart

I watch you spin around in your highest heels
You are the best one, of the best ones
We all look like we feel

You have stolen my,
You have stolen my,
You have stolen my heart"

Dashboard Confessional - Stolen

Elämää pellavaverhon takaa

Katselen muita ohuen harson takaa. Ihailen niitä, jotka kulkevat katse korkealla, selkä suorassa. He ilmaisevat omat mielipiteensä, ja ovat avoimia. Sosiaalisia. Juuri sellaisia ihmisiä minä ihailen, mitä minä en ole.

Mutta minä. En minä halua olla sellainen, joka jakaa yksinäisen sielunsa muille. Haluan olla salainen agentti. Kulkisin mustan salkkuni kanssa limusiinilla ympäriinsä ja soittaisin salaisia puheluita muille agenteille. Välillä saisin päämajasta tehtävän, jonka suorittaisin täydellisesti. Niin juuri, olisin perfektionisti. Niin, mitä siis en oikeasti ole.

Haluaisin olla broadwayn halutuin tähti. Neljä kertaa kirkkaampi kuin Marilyn tai kukaan koskaan. Pukeutuisin kultaiseen 60-luvun kotelomekkoon, laittaisin kauniit hiukseni tiukalle banaaninutturalle, punaisin huuleni kirkkaasti ja nousisin lavalle. Keinuttaisin lanteitani niin, että kaikki miespuoliset katsojat lankeaisivat jalkoihini. Mutta minähän käyttäisin heitä vain ovimattoina.
Olisikin niin, mutta kun ei.

Haluaisin olla valokuvaaja. Ikuistaisin kauneimmat auringonlaskut. Kuvaisin oravia syysaterialla, karhuja talviunilla ja viekkaita minkkejä uppohangessa. Hyppäisin vaikka sillalta saadakseni täydellisen kuvan.
Kuvaisin tavallisia ihmisiä kiireineen. Suihkulähteiden vierillä parveilevia puluja.
Mutta ei, ei minusta ole siihenkään.

Haluasin auttaa köyhiä. Antaa rahaa maille, jotta kaikki lapset pääsisivät kouluun ja oppisivat lukemaan. Minä antaisin rahaa maille, jotka käyttävät yhtä paljon vettä elämänsä aikana, kun me vain kolmessa minuutissa suihkussa. Haluaisin ottaa kummilapsen, ja tehdä edes hetkestä hänen elämäänsä hyvää.

Haluaisin vaikuttaa jonkun elämään niin, että kun hän sitten lopulta jättää meidät, jään hänen mieleensä. Matkustan hänen kanssaan taivaaseen. Saan kokea sen ainutlaatuisen Taivaan hänen kanssaan.

Mutta onko minusta siihen?
Ei.
Olen vain pieni, huomaamaton, olematon.
Täällä minä olen,
mutta kuka sitä uskoo?

Minusta ei ole mihinkään,
ei kuolemaan,
ei voittamaan,
ei häviämään.

Mitäköhän Jumala ajatteli luodessaan minut,
virheen Hän on tehnyt,
yhtä hyvin Hän olisi voinut luoda uuden Einsteinin.

Voittaja

Juoksin läpi pihkalta tuoksuvan metsän.
Tuuli puski vastaan, mutta minä juoksin.
Jalat eivät jaksaneet,
minä kannoin ne mukanani.
Talven kylmä viserrys pisteli poskiani.
Kylmä huuru sumensi silmäni.
Hengitykseni muodosti pilviä höyrystä.
Rintaan pisti,
minä juoksin.

Juoksin,
juoksin,
juoksin.

Silmiä kirveli,
kasvot olivat hiestä märät,
ja kylmyys jähmetti hien kasvoilleni,
mutta minä juoksin.

Kyyneleet alkoivat vähitellen pudota,
tippua,
valua
pitkin poskiani.

Kyyneleeni jäätyivät kuulaaseen asfalttiin.

Itkin,
ja juoksin.

Niin kovaa kuin ikinä pääsin,
ohitin oravat,
gasellit,
ja gepardit.

Minä olin kerrankin voittaja.

Kadotus

Olen vihreä neulanen keskellä lehtimetsää
Olen leskenlehti keskellä syksyä
Olen suppilovahvero keskellä avantoa

Olen eksynyt,
syksyyn

Pilvimiekka

Mä oon sotilas pilvilinnojen. Mulla on pilvimiekka ja kilpi, mut silti sun katse vaan porautuu mun sisälle. Hiljaisuus riepottaa mua meren yllä ja mä pelkään, että kohta tipun. Yritän iskee sua mun pilvimiekalla, mutta sun ilmeettömyys vie multa vaan järjen. Mä satutan itseeni, kun sua ei satu.

Mä itken ja huudan. Eksä kuule? Tuu mun syliin, halaa mua ja sano että kaikki on okei. Älä vaan istu siellä sohvan nurkassa ja kato, kuinka mä teen hidasta kuolemaa.

Mä huudan, mee pois! Jätä mut edes hetkeks rauhaan ja anna mun löytää itteni, ennekun mun pitää lähtee etsimään sua.

Mä lähtisin syksyiseen metsään, istuisin sammaleelle ja haistelisin tulevan talven askelia, sillon mä löytäisin itseni rapisevista vaahteranlehdistä ja kuivanneista varvuista. Sillon mä lähtisin matkaan, saalistamaan sua rautamiekalla.

Mun katse ei tapa sua, koska sun silmät on vaan peilit, ei sielun peilit, vaan sellaiset, joista mä näen vaan omat itkuiset silmät.

Jos sä vain sanoisit anteeks, niin kaikki ois hyvin,

vai oisko?

Nadja

Kasvoimme erilleen.

Vale, sillä emmehän missään vaiheessa ole kasvaneet yhdessä. Paitsi viime kesänä, mutta en halua uskoa.
Haluan olla sun vieressä.
Haluan, että sun tummat hiukset kutittaa mun kasvoja samalla, kun auringon säteet lämmittää meitä.
Haluan valvoo sun kanssa aamuyöhön ja hihittää ihan kaksin.
Haluan, että ne hetket mitä me ollaan yhdessä on niinkun timantteja; tosi kauniita ja herkkiä.

Mä rakastan sua niin. No siinä mä sanoin sen.
Uskothan, joten älä mee pois? Mun tulee niin kauhea ikävä, jos sä lähdet johonkin, jätät vain kyynelvanan jälkeesi. Sama aurinko senkin kuivattaa, enkä enää ikinä löydä tietä sun luo. On niin ihana vaan halata sua ja oot niin lämmin mulle. Ei me olla timantteja, mut ne hetket joita me eletään on, eiks niin, lupaathan?

Mä hajoan pienempiin palasiin kun ykskään timantti tai sydän. Mun sirpaleet kelluu sun kyyneljanan perässä ja menee sun sydämeen. Ne jää sinne, enkä saa niitä koskaan takasin, niin, että ethän mee?

Kuningatarmuurahainen

Kävelin pitkin puistotietä. Kellertävät vaahteranlehdet lakaisivat tietä edessäni. Kaulaliinani heilui tuulen mukana ja viima pisteli poskiani. Istuin punaiselle puistonpenkille, sykkeröön, pieneen myttyyn ja toivosn olevani olematon.

Haluaisin olla, mutta niin, että kukaan ei tiedä minun olevan. Katselisin kiireessä viilettäviä aikuisia, lapsia, jotka kiirehtyvät kotiin illalliselle ja nuoria, joitka vain notkuvat. NOTKUVAT! Eivätkö he älyä, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi notkumiseen.

Joudun elämään, jotta voisin kirjoittaa. Kirjoitan, koska muuten tunnen välitöntä pakokauhua sisälläni. Kynät kuluvat ja näppäimistöni tummuu, mutta jatkan kirjoittamista. Ei siksi, ettenkö parjäisi ilman sitä, vaan koska kuolisin ilman sitä tunnetta, kun saan kirjoittaa sanat ulos itsestäni.
Jos mielessäni soi loukkaus, joka oli tarkoitettu vain heitoksi, se sattuu ja minä kirjoitan.

Toisella terapeuttina toimii ystävä hyvä ja toisella sulkakynä.

Istun ruokapöydässä, kylmä puurolautanen edessäni, lusikka kädessäni, pitäisi syödä, niin, tiedän, mutta en jaksa. Haluan katsoa ulkona leikkivää sadetta, en halua syödä! Haluan mennä pesemään kyyneleeni sateeseen ja lähteä juoksemaan.
Juoksu vapauttaa. Juoksen niin kovaa, että suonia piiskaa ja kurkkua viiltää, mutta teen vain sitä siksi, että silloin en voi ajatella mitään muuta.
Juoksen korkeimmat rappuset ylös mitä tiedän. Olen niin hengästynyt, että käperryn ylimmälle portaalle kaksin kerroin.

Näen syksyisen kaupungin alapuolellani. Kaikki nuo samat aikuiset, lapset ja nuoret, jotka näin puistostakin, mutta nyt näen heidät kaikki kerralla. He ovat kuin pieni muurahaisarmeijani, ja minä olen kuningatarmuurahainen.

Näen syyskaupungingauringon laskiessa. Aurinko laskee säteensä syvään uneen, joutsenten siipien suojaan. Ja silloin minä juoksen.
Juoksen kiinni karkailevia säteitä, ja kellertäviä vaahteranlehtiä.

Isän oma tyttö

Olin suunitellut kesäksi tuhat asiaa, joita pitäisi toteuttaa. Käydä soutelemassa, mennä piknikille ystävieni kanssa, käydä yöuinnilla yksin, kun joutsenet kelluvat hiljalleen tyynen järven pinnalla. Mutta en toteuttanut kuin yhden edellämainituista. Soudin, mutta en rauhassa tai yksin. En käynyt piknikillä, koska koko kesän piti vahtia ettei paino nousisi, eihän sitä muuten tykkää olla. En käynyt yöuinnilla, koska joka ilta minun piti olla kotona jo kymmeneltä. Äiti sanoo, että olen liian nuori olemaan myöhempään.
Minä sentään saunoin, monestikkin. Minä nimittäin pidän saunomisesta. Siitä kuuman tunteesta, joka leviää päästä varpaisiin. Tykkään istua pihkaista puuseinää vasten, sulkea silmät ja hengittää tulista ilmaa. Silloin epämukavat ajatuksenikin palavat suuressa kokossa. Juuri kun olen päässyt tuonne rajamaalle, lähelle nirvanaa, astuu niinkin tärkeä henkilö, kuin isäni saunaan. Hän luulee että olen pikkutyttö, joka saunoo isänsä kanssa. Mutta ei, minä lähden, vaahdotan pääni saippualla, jolloin korviinikin menee vaahtoa, enkä kuule mitä isälläni on sanottavaa. Hän ei varmaan tiedä, että minä tunnen intohimoa, rakkautta, kaipuuta, vihaa ja tuskaa. Hän luulee, että voin vieläkin tehdä mitä vaan, että voin epäonnistua, saatan itkeä vähän, mutta sitten koko asia unohtuu. Mutta ei, ei enää. En ole enää pikkutyttö. Jos epäonnistun, poomsessa tai jossain potkussa, kiukku puskee rintaan. Esitän niin vaatimatonta, mutta todellisuudessa, kun kävelen syyssateessa mustikkameren keskellä, minun tekisi mieli heittäytyä varpujen keskelle, ja laskea tuskani hautaan.
Sanon, että odotan kokeesta kasia, enkä usko, että saan niinkään hyvää, koska luin vain vähän, mutta oikeasti, olen lukenut kokeeseen jo viikon päivät, yötä myöten ja toivon saavani kympin, täydellisen, virheettömän numeron, mutta ei. Minähän olen huonompi kuin sinä tai huonompi kuin hän, en minä ole virheetön, enkä täydellinen, vaikka haluaisinkin olla. En minä saa kymppiä. Eikä se olen vain numero minulle! Ja jos onkin, tämä numero ohjaa tietäni. Numerot asettavat minulle tienviittoja joita pitkin kuljen, kohti huteraa siltaa. Jonain päivänä ylitän tuon sillan, enkä tiedä olenko kyllin vahva pääsemään yli.